Suomalaisten metsien erityispiirteet

Suomen metsäluonnon peruspiireet

Boreaalinen vyöhyke on lajistollisesti köyhin metsävyöhyke erityisesti Euroopassa, jossa jääkausien jälkeinen palautuminen ei oikein onnistunut poikkaissuuntaisten vuoristojen vuoksi. Poikkeuksena mm. jäkälät, joita on sitä enemmän, mitä pohjoisemmaksi mennään.
Maannos podsoli, vain parhaimmillaan ruskomaata
Fennoskandiassa lajit ovat levinneisyysalueidensa rajoilla.
Fennoskandia on erikoislaatuinen yhdistelmä mereistä ilmastoa ja boreaalista vyöhykettä --> metsänrajapuuna koivu sen sijaan, että olisi kuusi tai lehtikuusi.
Elinalueena varsin tuore, lajien levinneisyydet eivät vielä vakiintuneet.
Kasvinsyöjistä erityisesti hirvi vaikuttaa metsän rakenteeseen ja ekosysteemin toimintaan (taimikossa laidunnus lisää alueen puulajimäärää ja tuottavuutta, varttuneissa metsissä hirvestä on haittaa). Saalistajat kohdistavat saalistuksen yleensä runsaimpiin saalislajeihin ja luovat siten tilaa heikommin menestyville lajeille --> diversiteettiä lisää

Metsäluonnon monimuotoisuus

Historiallinen prosessi --> pitkä evoluution historia eli paljon lajeja
Yhteisöekologisuus --> paljon resursseja eli paljon lajeja

Monimuotoisuus on suurimmillaan silloin, kun eliöyhteisöä häiritään aika ajoin.

Ekolokerot

Ekolokeroteoria korostaa lajien välistä vuorovaikutusta. Syrjäyttävän kilpailun periaatteen mukaan saman yhteisön identtisissä ekolokeroissa elävät lajit syrjäyttävät kilpailijansa tai molemmat lajit peruslokerostaan, vaan toteutuva ekolokero on kapeampi kuin peruslokero --> lajien välinen kilpailu kaventaa diversiteettiä ainakin teoriassa.
Pohjoisen havumetsävyöhykkeen olosuhteet ovat niin vaihtelevia, ettei lajien välinen kilpailu kohoa monimuotoisuutta rajoittavaksi tekijäksi (populaatiot eivät riittävän suuria, myös pedot vaikuttavat ylhäältä alas -säätelyllä)

--> kaikkia metsätyyppejä tulee suojella